Viime vuosina on puhuttu paljon armollisuudesta, itsemyötätunnosta ja keskeneräisyyden hyväksymisestä – mielestäni tärkeitä teemoja kaikki, ja teoriassa ainakin monelle on helppoa olla samaa mieltä ja allekirjoittaa näiden asioiden tärkeys. Mutta mitä tämä kaikki sitten oikeasti oikeassa elämässä ja arjessa tarkoittaa? Missä ja miten se näkyy ja tuntuu, että olen itselleni armollinen ja hyväksyn keskeneräisyyteni? Ja onko se edes pakko aina hyväksyä, kai se saa myös ottaa päähän ja ärsyttää?

Terapeutin työssäni kohtaan välillä asiakkaita, jotka kertovat että olotila on epämääräisen tyytymätön. Että tavallaan kaikki on ihan ok, on ihan hyvä parisuhde ja/tai perhe-elämä, työpaikka ihan ok, ystäviäkin on. Mutta jostain syystä on vähän hankala olla ja vaikea saada kiinni siitä, mikä mättää. Ei ehkä oikein jaksa innostua mistään tai väsyttää normaalia enemmän. Kaikki tuntuu vähän turhalta tai tylsältä.

Mitä siellä eroseminaarissa sitten oikein tehdään? Eroseminaari kestää 11 viikkoa ja tapaamisia on kerran viikossa kolmen tunnin ajan. Jokainen ilta keskittyy omaan teemaansa, esimerkiksi: sopeutumiskäytös, viha, suru, rakkaus, seksuaalisuus, lapset. Tapaamisissa keskustellaan ryhmänä ja pienryhmissä, tehdään joitakin toiminnallisia harjoituksia, kirjoitetaan vähän ja lisäksi joka viikko tehdään kotitehtäviä.

Moni luokseni pariterapiaan saapuva asiakas kertoo, että suhteen kommunikaatio ei oikein toimi. On sellaisia asioita, joista on hankala puhua, tulee helposti riitaa tai mykkäkoulua, tai asiat vain jäävät arjen kiireissä puhumatta. Pelätään, että toinen loukkaantuu eikä haluta satuttaa. Jätetään puhumatta, kun halutaan suojella tai hermostutaan heti kun toinen aina ”jankuttaa” samasta asiasta. Riidellään, mutta ei saada asiaa sovittua eikä palata siihen enää.

Uupumus ja sen erilaiset oireet lienevät jo aika monille tuttuja, ainakin teoriassa. Asiasta puhutaan paljon, julkisuuden henkilöt kertovat avoimesti omista uupumuskokemuksistaan ja teemaan liittyvä häpeä hälvenee, onneksi. Uupumista ei enää automaattisesti pidetä heikkouden merkkinä ja uupuneelle tarjotaan myötätuntoa. Uupuminen siis ilmiönä alkaa olla ymmärrettävä ja sallittu – paitsi jos se koskee minua itseä.

Luin lehdestä muutama päivä sitten uutisen, jonka otsikosta jo arvasin, että luettuani tämän alkaa ahdistamaan. Nykyään rajaan aika paljon omaa uutisten seuraamista, mutta tämän uutisen kuitenkin päätin lukea. Ja todellakin, heti ensimmäisiä lauseita lukiessa ahdistus jysähti päälle, kurkkua kuristi, jotain painavaa tipahti vatsan pohjalle ja tuli fyysisesti huono olo ja teki mieli oksentaa.

Tätä ei varmasti kukaan äskettäin eronnut halua kuulla, mutta sanottava se on silti: erosuru kestää yleensä paljon pidempään kuin toivoisi. Se ei onneksi kuitenkaan tarkoita sitä, että elämä olisi pelkkää surua vuosikaudet eron jälkeen, vaan elämässä voi olla myös paljon iloa tai helpotustakin.

Asiakkaani kysyi minulta viime viikolla, että saanko tai voinko terapeuttina antaa suoria neuvoja milloin olisi syytä erota? Vastasin tähän sen enempää miettimättä, että en voi. Muutaman kerran olen tehnyt tässä poikkeuksen ja neuvonut eroamaan, ja silloin aina on ollut väkivaltaisesta parisuhteesta kyse.