Mikä saisi sinut pysähtymään tai hidastamaan?

Uupumus ja sen erilaiset oireet lienevät jo aika monille tuttuja, ainakin teoriassa. Asiasta puhutaan paljon, julkisuuden henkilöt kertovat avoimesti omista uupumuskokemuksistaan ja teemaan liittyvä häpeä hälvenee, onneksi. Uupumista ei enää automaattisesti pidetä heikkouden merkkinä ja uupuneelle tarjotaan myötätuntoa. Uupuminen siis ilmiönä alkaa olla ymmärrettävä ja sallittu – paitsi jos se koskee minua itseä.

Tapaan työssäni jatkuvasti asiakkaita, jotka ovat minun näkökulmastani katsottuna uupuneita tai vähintäänkin uupumisen partaalla. Kaikki klassiset merkit ovat esillä: muistin ja keskittymiskyvyn kanssa on haasteita, ympäristö nähdään negatiivisesti tai ihmisiin suhtaudutaan kyynisesti, saadaan hallitsemattomia itkukohtauksia tai paniikkikohtauksia ja väsymys on sellaista mihin mikään lepo ei oikein auta. Tämän lisäksi voi olla rytmihäiriöitä, ihmeellisiä kehotuntemuksia ja oireita, ihottumaa, päänsärkyä, niskat jumissa, selkäkipuja, vatsakipuja. Ja moni tämän kyllä tunnistaa ja tunnustaakin: ”joo, tässä on vähän kuormitusta ja stressiä kyllä ollut. Mutta kohta pitäisi helpottaa.” Ja hienoa jos helpottaa! Mutta jos huomaat että olet jo kuukausi-, tai vuositolkulla odotellut sitä, että kohta helpottaa, niin sitten kyllä pitää pysähtyä.

Itse ajauduin tähän samaan. Useampi kuukausi on nyt mennyt enemmän tai vähemmän kuormittuneena, mutta en jostain syystä oikein tunnistanut sitä stressiksi. Huomasin, että on vaikea keskittyä. En esimerkiksi pysty lukemaan kirjoja, joka on aina stressin merkki minulle. No, se huomio ei pysäyttänyt ollenkaan. Tajusin myös, että mieleni on jotenkin tosi levällään. En saa ajatuksista kiinni, olen ylivirittynyt koko ajan, yliajattelen kaikkea eikä mikään ajatus jätä rauhaan. Meno jatkui kuitenkin entisenlaisena. Nukuin vähän huonommin kuin yleensä ja vahingossa moni hyvä rutiini (kuten iltajooga) jäi arjesta pois. Pinna oli kireämpi lasten kanssa ja ylipäätään monet ihmiset alkoivat tuntua vähän ärsyttäviltä. Ehkä ajattelin jossain mieleni sopukoissa, että tällaista tämä yrittäjyys välillä on ja pitää vaan jaksaa.

Ja sitten tulivat keholliset oireet. Kummalliset sellaiset, ja olinkin lähestulkoon varma siitä, että minulla on joku vakava sairaus. Kunnes lopulta tajusin miettiä, että voisiko kyse ollakin stressistä ja kuormituksesta? Menneet kuukaudet ja vuodetkin alkoivat näyttäytymään vähän uudessa valossa itselleni. Ei ehkä olisikaan mikään ihme, jos tässä olisi vähän kuormitusta nyt ilmoilla. Tämän jälkeen luonnollisesti soimasin itseäni hetken siitä, että vaikka puhun aiheesta päivittäin ja paasaan (rakkaudella) siitä asiakkailleni, ohitin silti itseni ja suljin silmäni siltä, että minäkin saatan stressaantua, kuormittua ja uupuakin.

Nyt en enää soimaa itseäni ollenkaan, vaan kiitän ensinnäkin kehoani siitä, että osasi oireilla. Ja mieltäni kiitän siitä, että osasin huomata nuo oireet ja vihdoin niiden äärelle pysähtyä. Uskoakseni ihan riittävän ajoissa onneksi.

Tämän se siis minulla vaati, että osasin pysähtyä. Pysähtyminen tarvitaan, jotta sen jälkeen voi ryhtyä miettimään onko asialle jotain tehtävissä, jotain mihin voin vaikuttaa tai tehdä toisin arjessa? Näihin pohdintoihin en olisi päässyt ilman pysähtymistä.

Mitä sinun elämässäsi pitäisi tapahtua, että osaisit pysähtyä tai hidastaa ajoissa?