Ihmisen syvä perustarve on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, kokea olevansa tärkeä jollekin ja luottaa siihen, että toinen ei hylkää. Tästä ydintarpeesta, tai oikeastaan sen uhattuna olemisesta, kumpuaa monet arkiset riidat ja konfliktit.

Oletko koskaan huomannut tulkinneesi toisen ihmisen eleitä, ilmeitä tai sanoja väärin? Tai onko sinusta joskus tehty oletuksia, jotka eivät pidä paikkaansa? Ehkä joku on kuvitellut tietävänsä, mitä ajattelet, vaikkei ole koskaan kysynyt.

Moni kuvaa arkeaan kiireiseksi: on työkiireitä ja sen jälkeen kiire jatkuu kotona, on kaikenlaisia kotihommia ja lasten kuskaamista, omia menoja ja paljon erilaisia aikatauluja. Ei ehdi pysähtymään. Pysähtyminen kuulostaa monille jotenkin turhalta tai itsekkäältä. Joskus joku sanoo, että pysähtyminen pelottaa, koska entä jos en pääsekään enää takaisin vauhtiin? Eikä moni kyllä osaa nähdä pysähtymiselle mitään varsinaista tarvettakaan – miksi pitäisi muka pysähtyä, mitä hyötyä siitä nyt on?

Yksi asia mietityttää tällä hetkellä paljon. Perhebarometrin tuloksien mukaan suurin osa suomalaisista, lähes 80%, ovat tyytyväisiä parisuhteensa vuorovaikutukseen – mutta sitten toisaalta yli 40% vastaajista ovat kokeneet nykyisessä parisuhteessaan väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Minä ajattelen, että yli 40% on todella paljon. Jäin siis miettimään sitä, millaisia meidän parisuhteet oikeastaan ovat, millaisiin suhteisiin tyydymme?

Moni tuntee syyllisyyttä, jos viettää aikaa tekemättä mitään “hyödyllistä”. Jotain olisi aina hyvä saada aikaan.  Ensin työt ja sitten huvit - kuten kaikki tiedämme. Joissakin vanhoissa lastenlauluissakin lauletaan, että ensin tehdään hommelit ja sitten levätään vasta. Tämä ahkeruuden ihannointi on siis aika syvällä kulttuurissamme.

Omien ajatusten ja tunteiden erottaminen toisistaan on mielestäni yksi tärkeimmistä taidoista mitä ihminen voi oppia. Elämä on tuntemista ja tunteitamme emme valitse, ne ovat mitä ovat ja saavat ollakin. Mutta minulle kiinnostavaa onkin ne ajatukset tunteiden takana ja niihin me itseasiassa voimme vaikuttaa. Omia ajatuksiaan ei ehkä voi -eikä tarvitsekaan- muuttaa kokonaan toisenlaisiksi, mutta niitä kannattaa aina silloin tällöin kriittisesti tutkailla ja kyseenalaistaa.

Kun kirkastat itsellesi sen mitä oikeasti pelkäät, voi olla, että huomaat ettei pelkosi itseasiassa olekaan niin paha tai välttämättä edes todennäköinen. Sen jälkeen rajan asettaminen voi ollakin vähän helpompaa.

Usein puhun asiakkaiden kanssa riittämättömyyden tunteesta ja siitä, että yhteiskunta tuntuu jotenkin vaativalta. Monella on pitkät to do -listat kotona ja töissä, ja tunne siitä, että kaikki on aina kesken, aika ei riitä kaikkeen mitä haluaisi tai pitäisi tehdä. Ja kuinka helposti me lähdemme sitten vielä vertaamaan itseämme muihin, tietoisesti tai tiedostamatta.

”Naapurin Ville käy lenkillä joka päivä – minunkin pitäisi. Sisko jaksaa tehdä itselleen vihermehua joka aamu – minunkin pitäisi. Kollega töissä aloitti opiskelut – minunkin pitäisi. Ystävä testaa iltaisin ihania uusia kasvisruokareseptejä – minunkin pitäisi. Se sometyyppi viettää aikaa ystäviensä kanssa koko ajan erilaisissa juhlissa – minunkin pitäisi. Ja joku ihminen näytti olevan kävelyllä puolisonsa kanssa käsi kädessä – meidänkin pitäisi. Ja äidinkumminkaima harrastaa lapsensa/koiransa kanssa kaikkea kehittävää – minunkin pitäisi.”

Palautumisen(kaan) suhteen ei kannata elää sitku-elämää: "palaudun sitku on viikonloppu/kesäloma/eläke." Parhaassa tapauksessa palautumista tapahtuu joka päivä ja myös työpäivän aikana.

Viime vuosina on puhuttu paljon armollisuudesta, itsemyötätunnosta ja keskeneräisyyden hyväksymisestä – mielestäni tärkeitä teemoja kaikki, ja teoriassa ainakin monelle on helppoa olla samaa mieltä ja allekirjoittaa näiden asioiden tärkeys. Mutta mitä tämä kaikki sitten oikeasti oikeassa elämässä ja arjessa tarkoittaa? Missä ja miten se näkyy ja tuntuu, että olen itselleni armollinen ja hyväksyn keskeneräisyyteni? Ja onko se edes pakko aina hyväksyä, kai se saa myös ottaa päähän ja ärsyttää?

Terapeutin työssäni kohtaan välillä asiakkaita, jotka kertovat että olotila on epämääräisen tyytymätön. Että tavallaan kaikki on ihan ok, on ihan hyvä parisuhde ja/tai perhe-elämä, työpaikka ihan ok, ystäviäkin on. Mutta jostain syystä on vähän hankala olla ja vaikea saada kiinni siitä, mikä mättää. Ei ehkä oikein jaksa innostua mistään tai väsyttää normaalia enemmän. Kaikki tuntuu vähän turhalta tai tylsältä.

Mitä siellä eroseminaarissa sitten oikein tehdään? Eroseminaari kestää 11 viikkoa ja tapaamisia on kerran viikossa kolmen tunnin ajan. Jokainen ilta keskittyy omaan teemaansa, esimerkiksi: sopeutumiskäytös, viha, suru, rakkaus, seksuaalisuus, lapset. Tapaamisissa keskustellaan ryhmänä ja pienryhmissä, tehdään joitakin toiminnallisia harjoituksia, kirjoitetaan vähän ja lisäksi joka viikko tehdään kotitehtäviä.

Moni luokseni pariterapiaan saapuva asiakas kertoo, että suhteen kommunikaatio ei oikein toimi. On sellaisia asioita, joista on hankala puhua, tulee helposti riitaa tai mykkäkoulua, tai asiat vain jäävät arjen kiireissä puhumatta. Pelätään, että toinen loukkaantuu eikä haluta satuttaa. Jätetään puhumatta, kun halutaan suojella tai hermostutaan heti kun toinen aina ”jankuttaa” samasta asiasta. Riidellään, mutta ei saada asiaa sovittua eikä palata siihen enää.

Uupumus ja sen erilaiset oireet lienevät jo aika monille tuttuja, ainakin teoriassa. Asiasta puhutaan paljon, julkisuuden henkilöt kertovat avoimesti omista uupumuskokemuksistaan ja teemaan liittyvä häpeä hälvenee, onneksi. Uupumista ei enää automaattisesti pidetä heikkouden merkkinä ja uupuneelle tarjotaan myötätuntoa. Uupuminen siis ilmiönä alkaa olla ymmärrettävä ja sallittu – paitsi jos se koskee minua itseä.

Luin lehdestä muutama päivä sitten uutisen, jonka otsikosta jo arvasin, että luettuani tämän alkaa ahdistamaan. Nykyään rajaan aika paljon omaa uutisten seuraamista, mutta tämän uutisen kuitenkin päätin lukea. Ja todellakin, heti ensimmäisiä lauseita lukiessa ahdistus jysähti päälle, kurkkua kuristi, jotain painavaa tipahti vatsan pohjalle ja tuli fyysisesti huono olo ja teki mieli oksentaa.

Tätä ei varmasti kukaan äskettäin eronnut halua kuulla, mutta sanottava se on silti: erosuru kestää yleensä paljon pidempään kuin toivoisi. Se ei onneksi kuitenkaan tarkoita sitä, että elämä olisi pelkkää surua vuosikaudet eron jälkeen, vaan elämässä voi olla myös paljon iloa tai helpotustakin.

Asiakkaani kysyi minulta viime viikolla, että saanko tai voinko terapeuttina antaa suoria neuvoja milloin olisi syytä erota? Vastasin tähän sen enempää miettimättä, että en voi. Muutaman kerran olen tehnyt tässä poikkeuksen ja neuvonut eroamaan, ja silloin aina on ollut väkivaltaisesta parisuhteesta kyse.