Muutama keskeneräinen ajatus keskeneräisyydestä

Viime vuosina on puhuttu paljon armollisuudesta, itsemyötätunnosta ja keskeneräisyyden hyväksymisestä – mielestäni tärkeitä teemoja kaikki, ja teoriassa ainakin monelle on helppoa olla samaa mieltä ja allekirjoittaa näiden asioiden tärkeys. Mutta mitä tämä kaikki sitten oikeasti oikeassa elämässä ja arjessa tarkoittaa? Missä ja miten se näkyy ja tuntuu, että olen itselleni armollinen ja hyväksyn keskeneräisyyteni? Ja onko se edes pakko aina hyväksyä, kai se saa myös ottaa päähän ja ärsyttää?

Joskus mietin, että kaikki tämä puhe hyvästä ja armollisesta elämästä on vähän rasittavaa. Saan siitä mielikuvan, jossa olemme kaikki jossain zen-henkisessä lahkossa laupeina ja armollisina, jossa mikään ei ärsytä tai suututa tai stressaa. Ja sellaista elämää en itse ainakaan kaipaa. Haluan välillä ärsyyntyä ja hermostua pikkuasioista ja vaatia itseltäni paljon. Ja sitten taas löytää sieltä takaisin lempeämpään menoon. Löytää omat rajani, välillä unohtaa ne ja mennä sieltä mistä aita on matalin tai venyttää ne äärimmilleen. Haluan, että elämä tuntuu. Mielestäni elämän kuuluukin tuntua, ja meidän ihmisten kuuluu tuntea.

En tiedä onko vika siis vain minussa ja mielikuvissani, ehkä zen-henkisyys ja erilaiset ärsytyksen tunteet eivät ole vastakkain. Tämä ajatus on ainakin aivan keskeneräinen, kuten tämä koko kirjoitus. Ja siksi jätänkin tämän nyt tähän 😊